Tiedepolitiikka 3/07
Pääkirjoitus
Yliopistokentän myllertäminen
Suomalaisten yliopistojen uudistaminen on jälleen saanut uutta vauhtia, kun uusi hallitus on päättänyt pontevasti tarttua Yliopistolakiin ja uudistaa sitä. Yliopistojen uudistamisessa on viimeisten parin vuosikymmenen aikana tehty merkittävimmät uudistukset järjestelmän rahoitukseen liittyen. Runsas vuosikymmen sitten yliopistojen taloudellisessa ohjauksessa siirryttiin muun valtionhallinnon mukana yhdenmukaisesti tulosohjaukseen, joka merkitsi päätösvallan siirtymistä opetusministeriöstä rahoituksen käytön osalta yliopistoihin. Päätöksenteko yksityiskohtaisissa määrärahojen käyttötilanteissa siirtyi yliopiston omien päättäjien käsiin, kun yliopisto sai keskeiset käyttövaransa valtion budjetissa yhdeltä momentilta aikaisemman yksityiskohtaisen menolajiluokittelun sijaan.
Suomalaisten yliopistojen taloutta on merkittävällä tavalla vakauttanut jo 1960-luvun lopulta voimaan astunut korkeakoulujen kehittämislainsäädäntö, joka on taannut vakaan resurssikehityksen yliopistoille talouden suhdanteista riippumatta. Kehittämislainsäädännön tavoitteista toki poikettiin pahimpina laman vuosina, mutta yleisesti ottaen sillä on ollut yliopistojen taloudellista kehitystä vakauttava vaikutus useiden vuosikymmenten ajan.
Niin kehittämislainsäädäntö kuin tulosohjausuudistuskin osoittavat molemmat suomalaisen yliopistolaitoksen vahvaa valtiojohtoisuutta. Vielä pari vuosikymmentä sitten yliopistojen resurssit tulivat käytännössä kokonaisuudessaan valtion budjetista. Taloudellisen laman aikana 1990-luvun alkuvuosina julkisen talouden ongelmat pakottivat yliopistot hankkimaan lisäresursseja valtion budjetista saadun rahoituksen tueksi. Tulosohjaus tarjosi tähän jonkin verran päätöksentekoon liittyviä välineitä. Kehitys on vähitellen vienyt siihen suuntaan, että tänä päivänä yliopistoissa on laitoksia ja tiedekuntia, joiden kokonaisrahoituksesta selvästi yli puolet tulee muualta kuin suoraan Opetusministeriön kautta valtion budjetista. Erityisesti tutkimusrahoituksen lähteet ovat monipuolistuneet viimeisen kymmenen vuoden aikana merkittävällä tavalla. Samalla kuitenkin kritiikki valtion tiukkaa talousohjausta vastaan on yliopistoissa voimistunut, koska yliopistojen autonomian on katsottu edellyttävän myös kasvavaa taloudellista päätäntävaltaa. Yliopistot toimivat kuitenkin tällä hetkellä valtion tilivirastoina ja ovat siten perustuslaillisesta itsehallinnostaan huolimatta valtion taloudellisessa talutusnuorassa monin tavoin.
Yliopistojen taloudellista asemaa ollaan uudistamassa merkittävällä tavalla uusimpien suunnitelmien mukaan. Kaikki yliopistot ollaan siirtämässä pois valtion tiliviraston asemasta. Vaihtoehtoisina taloudellisina toimintamuotoina on esiin nostettu kaksi vaihtoehtoa: julkisoikeudellinen laitos tai yksityisoikeudellinen säätiö. Samanaikaisesti yliopistojen rakenteita ollaan uudistamassa erilaisin fuusiotyyppisin ratkaisuin. Näistä tunnetuimpia ovat omat suunnitteluasiakirjansa saaneet pääkaupunkiseudun innovaatioyliopisto, Turun suomenkielisten korkeakouluyksiköiden tiiviimmät yhteistyörakenteet ja Itä-Suomen yliopiston nimellä kulkeva Joensuun ja Kuopion yliopiston yhteistyöhanke.
Tosiasia kuitenkin on, että yliopistojen resursoinnissa erityisesti perusopetuksen ja yleisemmin koulutuksen toteuttaminen on erittäin riippuvainen valtion rahoituksesta. Kun uusi hallitus päätyi vastoin asiantuntijoiden suosituksia korkeakoulujen rahoituksessa miinusmerkkiseen lopputulokseen johtavaan panostukseen, nousee yliopistoreformin ylle synkkiä pilviä, jotka eivät luo uskoa siihen, että reformit voidaan viedä suunnitellusti läpi opetuksen ja tutkimuksen laatua tukevalla tavalla. Vaarana on keisarin uudet vaatteet, joita taas ommellaan yliopistoissa kuuliaisen hartaasti, mutta joita eivät katsojat näe. Uudistettu taloudellinen asema ei paljon lohduta, jos surkea opettaja/opiskelijasuhde yliopistoissa edelleen heikkenee. Uusista rakenteista tulee kulisseja, jos niiden rakentamisessa joudutaan käyttämään ohutta pahvia betonin, teräksen ja puun korvikkeena. Lisäksi yliopistot pulittavat omassa käytössään olevasta betonista, teräksestä ja puusta eli yliopistokiinteistöistä kasvavia vuokria valtion kiinteistöjä hallitsevalle yksikölle. Välillä tämä julkisilla rahoilla tuloksen tekeminen tuntuu aina siltä, että kun siirrän oman rahapussini vasemmasta takataskusta oikeaan, niin jostain sinne tupsahtaa liikkeen aikana lisää euroja. Jos joku onnistuu tässä empiirisessä kokeessa euroja pussissa lisäämään, niin sitten minäkin uskon tuloksen syntymiseen valtion budjetin rahoja virastosta toiseen siirrettäessä.
***
Yliopistojen rakenteet ovat siis muutoksessa. Miten käy yksilöille, jotka koettavat yliopistolaitokselle kuuluvia tehtäviä tehdä oman työpanoksensa välityksellä? Tähän kysymykseen tuovat joitain vastauksia tämän vuoden Tiedepolitiikka –lehden kolmannen numeron artikkelit. Kuten edellä totesin, tutkimuksen rahoitus on muuttunut viimeisten kymmenen vuoden aikana merkittävällä tavalla. Tutkimuksen tekemisen rakenteita uudistettiin yliopistoissamme 1990-luvun puolivälissä tuomalla amerikkalaistyyppiset tutkijakoulut suomalaiseen tutkijakoulutusjärjestelmään perusrakenteiksi. Tutkijan asemaan tutkijakouluissa ovat perehtyneet kyselyaineiston avulla Piia Vuolanto ja Hanna-Mari Pasanen. He ovat myös vertailleet tutkijakouluissa työskentelevien ja muiden väitöskirjan tekijöiden asemaa toisiinsa.
Tutkimustyön niin kuin kaiken muunkin työn yliopistoissa tekevät yksilöt. Miten yksilö kokee asemansa käymistilassa olevassa ja yhä tuloshakuisemmassa yliopistossa? Tätä pohtii Kirsi Korpiaho oman jatko-opiskelijan tarinansa kertomalla ja kokemuksiaan ansiokkaasti tieteellisesti eritellen. Hänen työnsä liittyy samaa aihepiiriä käsittelevien tutkimusten joukkoon, joita on viime aikoina tuotettu useampia Helsingin kauppakorkeakoulun organisaatiotutkijoiden toimesta.
Työtä tekevä yksilö nousee esiin myös Markku Vanttajan tarkastellessa viime aikoina ehkä eniten akateemista työtä tekeviä puhuttaneen palkkausuudistuksen historiaa. UPJ, kuten tuo tulospalkkausjärjestelmä valtionhallinnon slangissa on nimetty, on herättänyt varsin ristiriitaisia tunteita nimenomaan opetus- ja tutkimustyötä tekevien keskuudessa. Ehkä näyttävin keskustelu asiasta on virinnyt Helsingin yliopiston sisällä ja sitä kautta asia on päässyt myös valtakunnan päälehden palstoille saakka. Vaikka kyseessä onkin muodollinen rakenteellinen uudistus, koskettaa tulospalkkaus henkilökohtaisesti jokaista yliopistolla työssä olevaa yksilönä arviointeineen ja luokitteluineen.
Opiskelijat ovat tietysti keskeinen osa yliopistolaitoksen toimintaa niin ryhmänä kuin yksilöinäkin. Heillä on virallinen asema myös yliopiston hallinnossa, jonka lisäksi opiskelijarooliin kuuluu myös yliopiston asiakkaana toimiminen samalla kun opiskelijat muodostavat yliopiston keskeisimmän resurssin tuotannon näkökulmasta. Opiskelija-asemaa luonnehtii myös pakkojäsenyys ylioppilaskunnissa, joilla on taas virallinen asema yliopiston hallintorakenteessa. Ylioppilaskunnan pakkojäsenyyttä ja tehtäviä analysoi Matti Muukkonen artikkelissaan erityisesti juridiselta kannalta. Ylioppilaskuntien asema saattaa nousta yliopistojen taloudellisten rakenteiden ja yliopistolain uudistuksen yhteydessä esiin omana kysymyksenään.
***
Tiedepolitiikka -lehti elää yleisen keskustelun ajan hermolla ja jatkaa samalla ansiokkaita analyysejä teknologian ja vallan eri ulottuvuuksista. Viime aikoina televisiolähetysten digitalisoinnista on keskusteltu paljon, kun analogiset lähetykset antennitalouksiin päättyivät jokin aika sitten. Johanna Uotinen tuo omalla tarinallaan mielenkiintoisesti esiin sen, miten tutusta ja turvallisesta nurkassa seisovasta televisiosta on kehittynyt yksilölle hallitsematon Frankensteinin hirviö, joka elää omaa elämäänsä käyttäjäänsä tottelematta.
Vaasassa, perjantaina 14. syyskuuta 2007
Kari Kuoppala,
päätoimittaja